Saara Korhosen talotarinoita - Heinlahden vanha maatila

”Heinlahdessa, siellä kylän puolella, on vanha maatila jossa on asustettu jo vuosisatoja sitten. Samoihin aikoihin, kun Kirkonkylään rakennettiin kirkkoa, pystytettiin ehkä ensimmäistä torppaa myös mummolani kalliolle. Tila säilyi vuosien varrella samalla suvulla, vain pienen hetken se oli vuokralla muille. Esivanhempani halusivat ilmeisesti kokeilla kaupunkielämää, mutta palasivat pian takaisin juurilleen, tutulle kotikalliolleen Heinlahteen.

Olin aivan pieni, ehkä juuri ja juuri kouluikäinen, kun ilmoitin että haluan muuttaa mummolaan. Kesät siellä olivat tehneet lähtemättömän vaikutuksen pieneen ihmiseen ja ihmeen hyvä siellä oli aina olla. Vuodet kuluivat, mummosta ja vaarista aika jätti, asuin muualla perheineni ja talo oli tyhjillään. Äitini palasi asumaan lapsuudenkotiinsa ja jälleen siellä oli elämää.

Kuskasin esikoiseni mummolaan hoitoon, samaan paikkaan, jossa olin itsekin möyrinyt mullassa, syönyt marjoja suoraan pensaista ja halaillut kanoja. Samaa maalaiselämää sai kokea esikoiseni. Nauttia siitä tunteesta, kun märkä ruoho kutittaa varpaita saunapolulla ja kesäsade tuoksuu avoimista ikkunoista kammariin saakka. Nukahtaa pönttöuunissa räiskyvän tulen lämpöön ja keittää aamukahvit puuhellalla hieman vielä koleassa keittiössä. Ihanaa maalaiselämää. Toki tästä maalaiselämän idyllisyydestä ei kerrota niitä tarinoita, jolloin navetta luhistuu lumikuorman alle ja ainoa pihakaivo on niin jäässä, että rautakankikaan ei sen pintaa riko. Ei ne tarinat kerro siitäkään, kuinka kattopelti irtoaa pyhäaamun myrskyssä leijaillen naapurin pihamaalle tai kun peurat popsivat suihinsa kaiken mitä yrität epätoivoisesti pihamaallasi kasvattaa.

Se mistä ne tarinat voisivat kertoa tulevillekin polville, on siitä, kuinka paljaat varpaat kalliolla tunnet olevasi niin juurtunut siihen paikkaan, että sieluun sattuu. Kun katsot taivaalle ja tuhatpäiset hanhiparvet kaakattavat sinulle kevään sanomaa. Kun talon seinissä olevat hirret ovat vuosisatoja vanhoja ja jokainen kuluma kynnyspuussa kertoo tarinaa sinusta ja ajasta kauan ennen sinua.

Kun menen mummolaan, huikkaan ovelta kaikille moikat. Esivanhempien kuvat seinillä ja tarinat, jotka jäivät kuulematta. Siltikin tunnen heidät siellä. Pyysin jo anteeksi että jouduin purkamaan luhistuneet rakennukset ja että pinkopahveihin pinttyneet muistot revittiin pois. Pyysin anteeksi ja kerroin että kunnioitan silti paikkaa ja korvaan kyllä kaiken. Tyhjästä maitoaitasta kuuluneet kummalliset kolinat lakkasivat nekin pikkuhiljaa. Alma antoi anteeksi tekoseni.

Tunteet järjettömyydessään laittavat meidät tekemään valintoja, joita ei kannata niin kauheasti pohtia etukäteen. Se mitä vastaan tulee, hoidetaan yksi kerrallaan, parhain päin. Tupajumin järsimät hirret, vuotavat ikkunat ja taivaan tuuliin lennähtäneet kattopellit. Perinnetyylin remontoiminen saattaa sekin koetella kärsivällisyyttä. Ei se nyt niin hankalaa voi kuitenkaan olla, etteikö uskaltaisi edes kokeilla.”